1. Oma sänky - onko mitään parempaa, kun kaatua raskaan päivän jälkeen omaan sänkyyn Jayn kainaloon ja unenpöpperöisenä vielä toivottaa hyvät yöt ja kertoa, kuinka mää niin tykkään siitä.

2. Kummius - mun kummit on mulle ollu aina todella tärkeitä. Ne on vienyt mua Särkänniemeen, teatteriin, vaatekaupoille, rannalle, sieneen ja ollaan askarreltu, keskusteltu ja vietetty elokuva-iltoja. Ollaan itketty ja naurettu yhdessä. Oon niin onnellinen omista kummipojistani ja haluan antaa heille samanlaisia kokemuksia ja ilonaiheita, kun mitä omat kummini ovat minulle antaneet. 

3. Iso suku - tässä, niinkuin kaikessa muussakin on hyvät ja huonot puolet. On ihanaa, mutta välillä myöskin puuduttavaa, että on nimipäiviä, syntymäpäiviä, ristiäisiä, häitä, hautajaisia, talkoita ja kaiken maailman muita juttuja, harva se päivä. Mutta mä pidän tästä. On ihanaa, että aina on joku kenelle soittaa. Tarvitsi sitten apua koulutehtävissä, kahvittelu- tai lenkkiseuraa, ideoita syntymäpäivälahjoihin tai muuten vaan, jos on yksinäinen. 

4. Ystäväpiiri - oli se laaja, suppea, asuivat ne kilometrin tai 5000km päässä, sä tiedät niiden olevan silti aina läsnä. Oli aika, päivä, kuukausi tai vaikka vuosi mikä tahansa, aina voi soittaa. todelliset ystävyydet ei välimatkoista tai tauoista piittaa!

5. Kahvinkeitin - Aamulla, kun mikään ei tunnu miltään väsymyksen läpi, kahvinkeitin porisemaan ja aamu lähtee käyntiin ennen kuin huomaatkaan. Toki se välillä vaatii sen muutaman kupposen! ;)

6. Jay - Ihana, ärsyttävä, huumorintajuinen, komea, huolehtiva, apaattinen, fiksu, hyvä kuuntelemaan, maanpinnalle palauttaja, olkapää.. Sitä se on. Kuten huomasittekin, myös huonoja piirteitä on. Voisin melkeinpä kirjottaa huonoista piirteistä kirjan, mutta silti mä siitä niin tykkään. Eihän kukaan ole täydellinen. (Tai jos olette täydellisen ihmisen löytänyt, niin herttileijaa, laittakaa yhteystiedot, mä tahdon tavata hänet.)

7. Ruoka, koti, terveys - Mulla ei oo miljoonii tilillä, jos totta puhutaan tällä hetkellä ei oo ees kymppiä. Mun koti ei ole semmoinen kun toivoisin, haluaisin uuden sohvan, sängyn, tv-tason, muutaman fatboyn, uudet matot, uusia sisustusjuttuja yms. Se nyt ei tällä rahatilanteella kuitenkaan ole mahdollista. Mutta silti mulla on ruokaa jääkaapissa, en kuole näillänäkymin nälkään, ainakaan tällä viikolla. Mulla on koti, jossa on lämmin ja hyvä olla (, ainakin suurimman osan ajasta). Mä olen perusterve, ei ole diabetestä, sydän-tai verisuonitauteja, syöpää, liikun hyvin ja syön jopa ihan puolihyvin nykyään. En mäkään ihan kaikilta sairauksilta tietenkään oo välttynyt, mutta mä elän.

8. Blogi - tää blogi on antanut mulle paljon. Mä oon saanut kirjoittaa täällä asioista, joista en voi puhua ääneen. En sen takia, etteikö mulla olisi ihmisiä, jotka kuuntelisivat. Vaan siksi, etten mä tahdo puhua niistä kenellekkään. En halua näyttää kenellekkään, että mäkin olen oikeasti sisältä heikko. En mä ole niin vahva ihminen, kun mitä ulospäin näytän. Mä olen ystäväpiirissänikin se olkapää, joka aina kuuntelee ja auttaa. Ei mulla ole ongelmia ulospäin. Ne on vain sisälläni ja täällä niitä voin rauhassa jakaa, ilman että kukaan todella tietää kuka mä olen ja kuka näitä asioita täällä jakaa. On ihanaa, kun sunnuntai aamusin herää, nostaa läppärin sängylle ja rupee lukemaan teidän ihanan tsemppaavia kommentteja. En sano, etteikö mullekkin niitä negatiivisia tule. Tottakai tulee, mutta ne kuuluu asiaan. Kiitos teille.

Mä oon kiitollinen kaikista perusasioista. Turha on haaveilla kuuta taivaalta, ku eihän sitä piruvie sieltä saa. Haaveet on terveitä, ne pitää meijät pystyssä ja tottakai pitää haaveilla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä ettetkö vois samalla olla tyytyväinen ja kiitollinen niistä asioista jotka sulla jo on. Meillä on kaikilla vain yksi elämä, älkää hukatko sitä murehtimiseen tai tyytymättömyyteen.

Nauttikaa, kiittäkää, juhlikaa, pitäkää hauskaa!

 

 

 

 

 

Taannoin Kepe-valmennuksessa (Kehitysvammaisen perhehoitaja) minulta kysyttiin mikä on tehnyt sinun kodistasi turvallisen. Rupesin miettimään asiaa ja totesin, että en ole juurikaan ehtinyt edes kotona tuntemaan oloani turvalliseksi. Lapsuudenkodissani kyllä, välillä. Aika-ajoin. Välillä isäni pahoinpiteli minua, välillä taas olimme yhtä isoa onnellista perhettä. 
Lapsuudenkodistani muutin silloisen poikaystäväni luokse, juurikin pakoon sitä pahaa oloa, joka johtui huonoista väleistä vanhempieni kanssa. Muutaman vuoden olin asunnossa, jossa en ikinä tiennyt kuka ovesta tulee sisään. Minulla ei ollut minkäänlaista päätäntävaltaa. Ihmisiä tuli ja meni, enimmäkseen meni. Olin todella paljon yksin ja sitten ilmaantui uusi pelko. Olen kertonut kuinka ensimmäinen poikaystäväni teki yliannostuksella itsemurhan, joka johtui hänen huumeveloistaan. Velathan siirtyi sit "luonnollisesti" hänen lähimmälle ihmiselle, minulle. Kaikkihan voi nyt käyttää järkeään ja miettiä, onko 14-vuotiaalla tytöllä mahdollisuutta kerätä 3kk 14000e? Ei, ei ollut. Jouduin siis kotonani pelkäämään, koska velanperijät saapuvat. He kävivät kerran, sen jälkeen en enään ikinä ollut asunnossa yksin. 
Koti, jonka pitäis olla turvallinen. Se ei tuolloin ollut sitä minulle. 
Muutettiin erilleen poikaystäväni kanssa, muutin asumaan yksin. Pelkäsin siellä niin, että jouduin muuttamaan porukoille takaisin.. Siellä oloni rupesi oleen luottavaisempi, joka tyssäsi siihen, että lähdin ovet paukkuen Jayn luokse. Ja kuten tiedätte, olen asunut nyt täällä puolisen vuotta. Viimeisen kahden viikon aikana tää on tuntunut kodilta. Velkojat ei tiedä mittä asun, saan olla rauhassa. Ei tarvitse pelätä parvekkeella oloa, roskisten viemistä, töihin lähtöä/töistä tuloa. Saan vain olla.
On ollut ailahtelevaista, mutta yksi joka on pysynyt niin eräs ystäväni. Heillä on aina ollut minulle ovi avoinna ja se on paikka, jonne voin mennä milloin vain ja aina otetaan lämpimin sylein vastaan. Jokaisella pitäisi olla oma turvapaikkansa, oli se sitten koti tai ei. 

Miksi te koette olevanne turvassa kotona? Miksi ette? Mikä on teidän turvapaikkanne?

Mä toivottelen nyt oikein hyvät yöunet teille ja painan pääni tyynyyn. Vielä yksi työpäivä ja sit viikonloppu, koittakaa jaksaa! 

xoxoxo
-WYiH

 

Olin seurustellut noin puoli vuotta nykyisen poikaystäväni kanssa, kun olimme menossa juhlimaan ystäväni kanssa paikalliseen yökerhoon. Alkuilta meni mukavasti Fresitaa juoden ja henkeviä puhellen. Ystäväni on ylä-aste aikaisen poikaystäväni nykyinen tyttöystävä, jonka kanssa tutustumisen alkuajat olivat hieman kinkkisiä. Nykyään kuitenkin tulemme hyvin toimeen. 

Aloittelimme siis meillä ja laitettiin itsemme kuntoon ja napattiin kaveri tosta naapurista vielä mukaan ja lähettiin kylälle rilluttelemaan. Aluksi meillä oli tosi kivaa! Tanssittiin ja juotiin, juotiin ja tanssittiin. Jonkin ajan kuluttua mä tapasin siellä todella hyvän ystäväni, Simon. Hänellä on ollut aika rankkaa lähiaikoina. Hän seurustelee huonon muijan kanssa ja on ihastunut toiseen. Pitää molemmista, mutta ei osaa päättää kumman oikeasti haluaa.. Vatvottiin tätä kuvioo jonkin aikaa ja yhtäkkiä hän tokaisi: "Unohdetaan nyt noi muijat, en mä niitä halua. Lupaa mulle, ettet kerro kenellekkään, mutta mä haluan jonkun ihan muun!". Ihmettelin hetken ja muistutin, etten ennenkään ole mitään keskusteluja eteenpäin puhunut. Hän sit kertoi ihastuksestaan, hänen silmistään näkyi, kuinka hän on aidosti ihastunut. Neuvoin lopettamaan muut jutut pois alta ja vinkkaamaan ihastukselleen, että on hänestä kiinnostunut. Simo pyöritteli hetken silmiään, vilkuili taakseen ja tokaisi. "Se oot sä, sä olet se, sut mä haluan."

Me oltiin hyviä kavereita, parhaita jopa. Puhuttiin kaikesta. Mä omista suhteista, Simo omistaan. Ja tässä me nyt oltiin, umpikujassa. Tää tuli mulle ihan puskista, mä en tajua. On ihanaa, että joku joka mut tuntee täysin. Mun hyvät ja huonot, tosi huonot ja paskat puolet ja silti tahtoo mut. Mut tuona kyseisenä iltana mä menetin sen, mulle tärkeimmän. Parhaan ystävän. Ei meidän välit voi kuulema enään ikinä olla samat. Hän ei halua. Vaihtoehdot ovat joko kokonaan tai ei ollenkaan.

Auttakaa mua, onko jollain kokemuksia samanlaisesta tilanteesta? Saako suhdetta enään ikinä korjattua samanlaiseksi? 

Kiitti vastailuista. 

Ihanaa talven alkua teille kaikille! <3

-WUIH

Syksyllä 2013 tajusin jotuneeni ison kysymyksen äärelle. Mitä mä teen? Mä olin raskaana, viikolla 10. Mulla ei siis tosissaan ollut aikaa muuhun, kun lääkäriajan varaamiseen ja toimenpiteen tekoon. Mulla ei ollut aikaa miettiä mikä olisi oikein ja mikä väärin. Mitä mä haluaisin tehdä, mikä olisi parasta. Mä tein niinkun mun pää sanoi. En tiennyt kenen se lapsi oli, mulla ei ollut muka resursseja antaa sille lapselle kunnollista elämää. Tein mikä silloin tuntui järjellä oikealta, ilman tunteiden sekoittamista siihen. Ei se ollut oikein, ei edes puoliksi. Mulle on tapahtunut kaikkea ikävää ja vähän enemmän ikävää. Kukaan ei silti ole ikinä tehnyt niin, kun mä tein sille pienelle ihmeelliselle, ainutlaatuiselle ihmeelle, joka kasvoi sisälläni. Ja mä täysin tunteettomasti riistin siltä elämän.

Minä, joka olen aina ollut ehdottomasti abortteja vastaan, tein sen ite. Miksi? Olin 18-vuotias tyttö, yksin sotkuisen sekavassa maailmassa, ilman ketään kelle puhua. Siksi. Ei se tee mun tekoo oikeaksi, ei edes vähemmän vääräksi. Mutta kuinka tässä voi muka pystyä jatkaan elämää? Miten se voi olla mahdollista, kun omatunto huutaa Saatanaa valloittamaan mun pääkoppaani.

Vuoden 2014 helmikuussa löysin itseni taas aluesairaalasta ja toimenpidehuoneesta. Sain maskin päähäni, nostin jalat levälleni, suoneeni laitettiin nukutus ja kipulääkettä. Heräsin muutaman tunnin sisällä. Toimenpide suoritettu. Ensimmäinen keskenmeno. Koin jo silloin, että joku juttu tässä on. Mua rangaistaan abortista. Pääsin taistelemalla läpi omantuntoni kanssa, mut sit kaikki lahos.
Tänään, Sunnuntaina, 19. lokakuuta 2014. Toinen keskenmeno. Aamulla ajattelin, että se on normaalia alkuraskauden vuotoa, mutta ei. Tulee hyytymiä, ei hyvä. Kuinkahan monta kertaa mut halutaan rikkoa, että oon saanut rangaistukseni? Miks mut halutaan rikkoa. Eikä kaikki tee omat virheensä. Mä rukoilen apua tässä. Mä tahdon vain sen puoli vuotiaan lapsen syliini ja vain katsella sitä. Itkea onnesta. Miksi mä menin tekemään niin väärin? Miksi mä en vaan voinut kuunnella sydäntäni. Miksi?

Näitä päiviä, milloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään, on tosi huippuja. Tietyllä lailla. Ei oo ressii et ehtiikö suorittaa kaikki tehtävänsä ja kerkiääkö joka paikkaan. Yks huono juttu tässä tosin on. Se on se, et mä oon ihan vääränlainen ihminen  tämmösiin päiviin. Ensimmäiset pari tuntia, kun selailee blogeja, juo kahvia, katselee sarjoja ja juttelee Jayn kans on ihan okei. Mut sitten iskee totuus vasten kasvoja ja ahdistun, en oo saanut mitään aikaiseksi. Vietän kotona hyvin vähän aikaa nykyisin, ja koen siks huonoo omaatuntoa, että oon jättänyt kotimme vähemmälle huomiolle. Meillä on kyllä kotona aina suhteellisen siistiä, koska kaikilla tavaroilla on tietyt paikat, jossa myös osaamme niitä säilyttää. Mutta, pyykkikorin sisältö kasvaa, pölyä ilmestyy taulun karmeihin, hellalla on likaa, jääkaappi on tyhjä, lakanat vois vaihtaa ja uuden päiväpeitteen hankkia. Ikkunatkin voisi pestä vielä kerran, ennen kun kylmyys saavuttaa tämän pohjoisessa sijaitsevan valtion. 

Nyt, noin 5 tuntia totuuden paljastumisen jälkeen voin todeta, että kaikki asiat on tehty! Pyykit ja ikkunat pesty, pölyt pyyhitty, jääkaappi täytetty ja lakanat ja päiväpeite vaihdettu! Lenkilläkin kävin, joka vähän toi lisäenergiaa. Mutta mikä järki tällä päivällä nyt sit olikaan? Mulla oli vapaapäivä sen takia, etten polttais itteeni rikki, rentoutuisin välillä. Hahahaa.
Ja miten kävi? Oon ihan puhki! Mutta mieli on puolihyvä! (; Huomenna taas klo 04.45 karu paluu normaaliin elämään, mut ainakin on siisti koti, missä ei ikinä kerkiä olemaan.. :

Harkitsin nyt, pitäiskö sitä lähteä pyörähtään vielä jossain, vai sit mennä ihan vaan nukkumaan ja olla sit aamulla hiukan virkeämpi. Tuleekohan siitä mitään? Jaykin lähti just töihin, en tiedä oonko aiemmin maininnut, se siis tosiaan työskentelee baarimikkona viikonloppuisin. Keksisin siitä aiheesta kyl sit älyttömästi asiaa. Ehkä ens postaus on "Elämäni baarimikon tyttöystävänä", tai sit ei. 

Mitäs te ootte puuhaillut näin viikonloppuna? Onko ollut rentouttavaa, vai vähän vähemmän rentouttavaa, niinkun mulla? :)

 

xoxoxo
-WIUH

 

postausideoita!